Kun Heinäsen Ilkka kirjoitti maaratakoneiden käynnistämisestä, minulle tuli hämärä muistikuva siitä, että olisin nähnyt takapyörästä kädellä pyöräyttämällä sellaisen käynnistettävän; silloin puoli vuosisataa sitten osallistuin muutamaan maaratakilpailuun urheilu- ja voimistelukoneluokkaan, ja niissä kisoissa yleensä oli myös varsinaisten kilpakoneiden luokka. Sieltä tuo muistikuva on varmaan mieleen jäänyt, ja Nissilän Markun teksti tämän vahvisti, ettei se unennäköä ehkä ollutkaan.
Trialpyörien kanssa vielä vanhana pelasin, nyt ovat jo jääneet taakse nekin. Kaksitahtiseen moottoriin kun halutaan hyvä alakierrosvääntö ja moottori tottelevaiseksi, ovat huuhtelukanavat ja pakoaukko varsin alhaalla, ja se tekee käynnistykseen aika tiukan puristuksen. Suurin osa kuskeista hakee käynnistimen puristusta vasten, mutta siitä tarvitaan aika jämäkkä polkaisu eli jalassa tehoa, ja kun kampi on vielä melko korkealla maassa seisovalle kuskille, ei ne ihan leikkipelejä ole käynnistää. No samasta syystä kuin ne aukot ovat alhaalla, on niissä moottoreissa melkomoiset vauhtipyörämassat. Kun laittaa vaihteen päälle, vaikka kakkosen, vetää pyörää taaksepäin kunnes se pysähtyy puristusta vasten, on käynnistimellä reilu puoli kierrosta matkaa puristukseen, ja vauhtipyörään saadaan kerättyä apuvoimaa; lähtee huomattavasti heiveröisemmällä jalalla tulille! Ongelma on vielä siinä, että käynnistysrattaiden haku kosketukseen helposti vie jo moottorin väärään asentoon. Mutta kun vetää vaihde päällä takaperin sen moottorin oikeaan kohtaan, niin kytkintä ei kannata vetää, vaan ensin hakee polkimen rattaille, ja vetää kytkimen vasta samalla kun lähtee polkemaan. Tekniikkalaji, ei ole voimalaji, kuten niin moni muukin. Isojen kaksitahtisten krossipyörien vauhtipyörämassat varmaan olivat suhteessa puristukseen pienempiä, eli yhtä radikaalia eroa ei niissä saavuttanut tekniikalla kuin trialmoottoreiden kanssa.
Ollaankohan nyt taas päästy riittävän kauas alkuperäisestä aiheesta?
jv
