Surumielisenähän noita juttuja tulee luettua.
Tämän jutun taustoja sen kummemmin tuntematta, usein kuitenkin saa vaikutelman että ukot keräävät ”aarteita” joista on ajatus jotain tehdä, ja vähitellen kokoelma täyttää kaiken vapaan tilan. Osa pyöristä ehkä puretaan pahvilaatikoihin, mitään ei hävitetä saati myydä. Perhe saa käsityksen että on arvokkaastakin tavarasta kyse, ja kun keräilijästä aika jättää, aletaan tavaroita kauppaamaan. Mutta siinäpä onkin homma kun niistä hapertuneista ja pölyn peittämistä pahvilaatikoista alkaa selvittämään mikä varastoinnin aikana ruostunut moottorin sisuskalusarja mihinkin kuuluu. Kutsutaan joku tutuntuttu tavaroita katsomaan, joka kuorii ehkä kermat tai kohteliaasti kieltäytyy, jonka jälkeen joku romu-ukko tai ehkä toinen ”keräilijä” ottaa kokoelman haltuun.
Eipä silti, tuli noita kaikenlaisia itsekin hieman haalittua yhdessä vaiheessa. Nyt onneksi ovat vähenemään päin, eikä edes pakottavasta tilanpuutesyystä... jossain vaiheessa vaan iski ymmärrys oman aikaansaamisen rajallisuudesta, ja myös siitä kuinka herkkä tasapaino on sillä omistatko sinä tavarasi vai omistaako tavarasi sinut (yleensä en suosi ”sinä-passiivia” mutta tässä se oli helpoin).
Nyt on yksi pyörä ajossa, yksi ”helppo” projekti menossa ja yksi ”tunnearvokas” ikuisuusprojekti jonossa. Ja päätös että meneillään on jatkossakin korkeintaan yksi ”projekti” ja projektijonossa myös on max 1 kulkuneuvo. Yhden auton ja muutaman pyöräaihion olen myynyt tai muuten hävittänyt, se on tavallaan helpottava tunne. Jotenkin ne keskeneräiset ja aloittamattomat aihiot tuntuvat syyllistävän ja kuormittavan taustalla.
Perikunnan on sitten aikanaan helpompi kaupata tai säilyttää ehjiä kokonaisia pyöriä, ja selvästi merkittyjä varaosalaatikoita, etteivät muistele pahalla
